Visuveden Nuorisoseuran lehti

Visuveden Kaiut 10/1929

Vanhoja sotamuistelmia Visuvedeltä

 

 

                      Visukylän syrjäkulman, sydänmaan eli Pahanperän pienasumusten historiaan liittyy monen vanhan sotamiehen muisto. Se joka on tuntenut tämän sydänmaan entisten torppien edesmenneitä asukkaita on varmaankin huomannut tähän asujaimostoon sisältyneen ja huomaa ehkä osaksi vieläkin sisältyväm jotain suurta, en nyt osaa sanoa   mitään heidän suuruutta, kokoa ja mittapuuta.

 

                      He ovat ja ovat olleet mikäli heitä ja heidän jälkeläisiään suoraan alenevassa polvessa muistaa ja tuntee suuria pitkiä miehiä ja naisia. Tämä rodun suurikokoisuus on tunnusmerkkinä siitä että näitten esi-isät ovat olleet valittuja isonkokoisia riskiä miehenroikaleita sotamiehiä.

 

            Entisaikainen sodankäynti ei näet ollutkaan sitä, mitä se nykyisin on sotakoneineen juoksuhautoineen. Silloin täytyi kyetä vihollisen kanssa usein mies miestä vastaan käsirysyssä heilumaan ja heiluttamaan tukevia aseitaan.

 

                      Kysyin kerran Kannan Kaapolta, muistaako hän vanhoja Visukylän sotamiehiä. ”Kyllä minä niitä tiälän” ja hän luetteli pitkän rimpsun oikein runopuvussa: ”Häntä Hötkö, Mutin Retko, Laan Feeta, Lassilan Veetu, Karran Raveli, Raiskin Makkarahammas”. Nämät luetellut todellisuudessa eivät kylläkään olleet sotamiehiä mutta tämä ”riimikronikka” johtaa meidät siinä mainituissa torpissa asuneitten sotamiesten jäljille.

 

                      Lassilan torpan perustaja on ollut Juho (Antti?) Granat niminen sotamies. Ruotuväen aikana on hän kuulunut Ruoveden komppaniaan Suomen sotaväessä ja ollut sen mukana v. 1807 ”Pomperin” Pommerin sodassa Saksanmaalla. Lassilan Veetu on ollut joku hänen jälkeläisensä.

 

                      Sitten on mainittava Karran torpan perustaja Matti Löömi, myöskin sotamies, suurikokoinen ja riski mies vanha alkuperäinen Karran Matti – Tervattu, tervattu, sano Karran Matti. Hänkin oli ollut Pommerin sodassa, ja mm. mukana Stralsundin kaupungin piirityksessä, Kovasti oli ammuttu että yösydännä olisi voinut vaikka liinasta paitaa neuloa ja verta oli ollut että kahlata piti. Sittemmin joutui hän englantilaisten vangiksi ja kerrotaan hänen sotavankeudesta Englannista päästyään tuoneen turkkinsa taskussa ensimmäiset perunat paikkakunnalle.

 

                      Karran Raveli, joka oli sama kuin Raiskin Makkarahammas tai Kirnujumalan poika oli vaan tavallinen muu mies, mutta silti Matti Löömin poika. Hössö-Samuli vainaa tuo ennenaikaan yli pitäjän tunnettu keuruslainen pieni miehenheppula oli kerran kuvaillut kulkuaan Pahalla perällä näin: ”Ensin lähden minä Jokikatteinista ja menen siältä Tuulaispesään eli Koskelle.”

 

 

 

 

                     

                      Mainittu Jokikatteinien asumus tarkoitti Jokelaa. Matias Hyöki-niminen oli sen torpan perustajaja asukas. Haukilahden Lotta-vainaa, jos joku hänestä jotain tietää tai muistaa oli Hyökin tytär. Entinen Lepo-Heikki oli myös Hyökin jälkeläisiä ja ja miesten mittavimpia, eikä tämän viimemainitun vielä elossa oleva poikakaan ole niitä aivan pienimpiä kooltaan.

 

                      Nämät sotaveteraanit olivat eläneet vanhoiksi miehiksi ja ilmankos heidän muistojaan ja muistelmiaan vieläkin elää kansan suussa. Kerrotaan Hyökin tai Löömin saaneen jonkinlaisen ”unterhollin”, valtion eläkkeen.

 

                      Muuten tuntuu omituiselta ettei juuri mitään muistoja säilynyt oman kylän sotaisista tapahtumista esim. vääpeli Rothin seikkailuista ei ole paljoakaan kertomuksia, ainoastaan jotain hajanaisia rippeitä. Tästäkin huomaa kuinka lyhyelle muistotiedot ulottuvat. Mitä muuten tulee näitten sotamuistelmien kertomiseen, niin huomaa vanhojen kertojain näitten asiain esille tullen saavan jonkinlaisen karskin innostuksen esiin itsestään penkoessa näitä asioita heidän muistojensa komeroista.

 

                      ”Minun iso-isäni oli kirkolla tappelemassa”, kertoo eräskin vielä elossa oleva vanhus uljuudella Rothin sissijoukkoa muistellessaan. Tässä joukossa oli muuten ollut paljon mukana tämän kyläsiä ja mustajärveläisiä, eikä auttanut pelkurimmankaan vastaan panna sillä oli ankara uhka jok' ei lähde mukaan hirtetään oman porttinsa päälle.

 

Kovasti koetetaan nykyisissä sotilas-y.m. Aikakaus- ja sanomalehdissä selvitellä Runebergin Vänrikki Stoolin tarinain urhoin alkuperää Lotta Svärdistä ym. Svärdejä on elänyt, asunut ja liikkunut Ruovedelläkin. 1860-luvulla on Ruovedellä ollut elossa vielä eräs entinen sotamies Esä Svärd ja 1880-luvulla Visukylässä usein kulkenut myöskin entinen sotamies ja lumpustaja Konstantin Svärd Jalasjärveltä. Runebergin Hauta Perhossa-runoelman päähenkilön niminen ruotusotilas on ollut ennen Isotalossa, nimittäin Anders Hane.

 

                      Aikaisempina aikoina sanottiin entisiä sotamiehiä kansan puheissa jääkäreiksi. Niinpä täällä puhuttiin Penkuran Jääkeeri-Mannista, Ala-Mattilan Jääkeri-Matista. Mainitaan myös Jääkerin eli Muntterin saarta. Tuo Runebergin erinomainen Muntterin kuvaus varmaakin  juontaa juurensa Mustajärven talon ruotumiehestä Muntterista, vaikkakin siihen runoilija tietysti on lisännyt kaikki suomalaisen sotilaan hyvät avut lisäksi, joten luulen että monissa Vänrikin kuvauksissa piilee entisten ruoveteläisten ruotumiesten hahmoja ja piirteitä.

 

                                                                         A. L.             

                                                              Visuveden kaiut 10/1929

Visuveden Kaiut 11/1929

Viina-Heikki

 

                      Viina-Heikki oli omituisimpia lumppureita, mitä lienee koskaan Visuvedellä kulkenut. Aikoinaan oli lumppujen kerääminen hyvin monille köyhille ihmisille tosi elinkeino, mutta kun lumppujen merkitys ja käyttö paperi-tehtaitten raaka-aineena väheni puumassan tultua yleisempään käytäntöön, niin lumppurit hävisivät ja jäljelle jäi vain joku omituisuus. Tällainen harvinaisuus oli esimerkiksi Viina-Heikki.

 

                  Muistaakseni tuli hän ainakin kerran vuodessa Visuvedelle vedellen kelkkojansa, viipyi kauvan kylässä, kuukausikaupalla. Mies oli likainen, harmaatukkainen ja -partainen. Meille kymmenvuotisille poikasille oli hän riekalehtivassa palttooreuhkassaan ja haalistunut hattukulu päässään, lumppulöytö sekin, kumma ihminen, sekä peloittava että naurettava, vanha ja vanhanaikainen. Meitä poikanulikoita hän halveksi kovasti, haukkui ja kiroili. Syytä oli kyllä meissäkin, sillä pidimme ukkoa höpsönä ja teimme hänelle kiusaa ja konnankujeita, jolloin hän äkeänä hyökkäsi meitä kohti jostain hämärästä nurkastaan ja me kauhuissamme käpälämäkeen.

                       

                      Heikki oli erittäin halukas peilailemaan itseään. Hän peilaili joka paikassa, milloin vajan hämärässä nurkassa lumppusäkkiensä vieressä, milloin keittiössä vesisaavin ääressä sivellen pitkää harmaata partaansa. Mahtoiko hän pitää itseään komeana ja ihastuttavana, koska niin mielellään kuvaansa katseli, sitä en tiedä. Mutta ei hän siitä välittänyt, että ihmiset häntä tästä pistelivät ja irvistelivät.

 

                      Heikki asui talojen saunoissa ja kokoili lumpputilkkuja tunkioilta ja tanhuvilta pussi selässä. Ei hän keneltäkään niitä ostanut. Löydettyämme oikein pienen kankaanpalasen veimme sen Heikille pahuuttamme ja pyysimme maksua. Siihen Viina-Heikki vain murisi jotain parrastaan. Hän muuten oli kovin vähäpuheinen, itsekseen kyllä lumpputilkkuja pestessään ja kuvaillessaan aina jotain mutisi ja mumisi. Kun hän muille ihmisille puhui, oli hänen puhetapansa kummallisen töykeää. Jokaista hän sinutteli: ”Anna sinä mulle...” Hän nimittäin ei tarvinnut puhelahjaansa paljon muuhun kuin kerjäämiseen, jolla hän eli. Jos talossa leivottiin, oli Heikki aina kärkkymässä raakaa taikinaa, sillä se oli hänen herkkuaan. Jos hänelle vähän annettiin sanoa tokaisi: ”Anna enemmän!” Hän vaati myöskin lämpimäisiä ja jos leivän antoi, sanoi hän: ”Annakkos kaks?” Jos joku ei koko leipää antanut, niin tinki Heikki lisää: ”Antoihan koturitkin ennen.” Hyvin usein vetosi hän noihin entisiin kotureihin.

 

         Näin hän keräili ruokatarpeita ja mättäsi ne kaikki sekaisin yhteen lumppupussiinsa, josta sitten niitä söi vanhemmasta päästä. Tietysti ruokatavarat siinä pussissa pilaantuivat. Muistan nähneen hänen vetäneen syötäväkseen samaisesta pussista pilaantunutta puolukkahilloa ja taikinaa, joka oli vihreässä homeessa. Kerrotaan hänen keränneen pussiinsa eläinten keuhkojakin kurkkutorvineen.

 

                      Eräänä keväänä meillä oli pilaantunutta muikun mätiä ja äiti-vainaa aikoi sen heittää tunkiolle. Mutta sattui Viina-Heikki paikalle ja pyysi, että hän sen saisi. Sinne samaan ruokapussiin toisten syötävien sekaan sitten joutui tämäkin mäti ja taisi ajan mittaan tulla syödyksikin.

 

 

 

 

                     

                      Niin, ne lumppuhommat piti olla Heikin päävirkana. Väliin oli lumpputilkkuja hänellä useita pussillisia. Mutta isä-vainaa, joka osti lumppuja, ei kumminkaan hänen lumpuistaan huolinut, sillä ne olivat sellaisia kuin olivat. Heikki taisi lopuksi kuljettaa lumppunsa aina Tampereelle saakka.

 

                      Kun hän talvisin tuli kylään, oli hänellä kuten jo alussa mainitsin, perässään vedettävänä pitkä jono kelkkoja toinen toisensa perään kytkettyinä. Kelkkaan ei näet mahtunut kuin pari kolme pussia ja pusseja oli paljon, niin kelkkojakin piti olla useita. Niinkuin juna oli Heikki kelkkajononsa kanssa talvitiellä.

 

                      Muistan tapauksen, jolloin kylänmiehet eräänä talvisenä yönä tekivät Heikille sen tepposen, että upottivat erään lumppupusseista avantoon. Heikki tietysti huomasi heti, että lumppusäkki oli kadonnut ja arveli, että se oli varastettu. Hän oli hirveän vihainen kaikille kyläläisille ja koko kylä kuuli kunniansa. Jonkun ajan kuluttua säkki ilmestyi takaisin entiselle paikalleen, mutta märkänä.

 

                      Sunnuntaisin Heikki istui saunassa ja oli lukevinaan tai luki virsikirjaa, sillä en tiedä, osasiko hän lukea. Poikaset peloittelivat Heikkiä kivittämällä saunan seinää tai saunan ovea paukuttamalla. Heikki oli pelokas ja ärisi ja murisi aina hirveästi, kun häntä häirittiin.

 

                      Heikki oli Viinamäen talon poika Virroilta. Usein puhuttiin, että hän olisi rikas mies, jolla on summa talletukset pankeissa. Ehkä siinä jutussa oli jotakin perää. Hänen kuolemansa jälkeen kumminkin puhuttiin vielä noista rikkauksista. Synkältä ja kummalta tuntui Viina-Heikin elämä. Jos hän oli hullu, jota ei varmuudella voinut sanoa, niin silloin saattoi hänellä olla hullun tuumingit ja menot. Mutta jos hän oli järkevä olento, niin kurjaksi täytyy miehen elämä punnita. Muistan että hänen huomattiin joskus sairastavan ja makaavan saunan pankolla. Mutta jos mentiin kysymään hänen vointiaan apua tarjottiin, niin hän ajoi kiroten kaikki luotaan pois eikä mitään voinnistaan ilmoittanut.

 

                      Kumma olento oli! Usein näki hänet seisoskelemassa jossain pimeässä ja kyyröttävän kiiluvin silmin. Oikein hätkähti, kun miehen varjopaikassaan huomasi äkkipäin.

                                                        Into Luutonen

                                                  Visuveden Kaiut 11/1929

Visuveden Kaiut 12/3 1929

Keisarin tytär

 

                      Neljä vuosikymmentä sitten oli täällä Visuvedelläkin om keisarinsa ja mikäli häntä muistan, hän olikin oikein hauska ja hyvätuulinen mies, ei tappeluhaluinen ja ylpeä kuten useammat suuruudet, päinvastoin hän olisi suonut että koko maailma on samassa leivässä.

 

                      Tämä korkea-arvoinen nimi ei kylläkään seurannut tätä keisaria perintönä, kuten tavallista, vaan sen oli antanut hänelle sen aikainen kylän parhaimmisto asteettain, ensin Kaivokuninkaan ja sittemmin Keisarin. Hänellä tietysti oli näinollen oikeus olla Visuveden Keisarina ja ainakaan mukavampaa miestä, kuten jo sanottu ei tähän korkeaan virkaan olisi saatu mistään.

 

                      Tämä Visuveden keisarillinen perhe oli kuten keisarilliset yleensä hyvin lapsirikas. Prinssejä ja prinsessoja oli monta, jotka tässä keisarillisessa hovissa Alastalon kaivokamarissa saivat hoitonsa ja muun opetuksen siksi, kun aikuisina hajaantuivat yksi yhtäälle, toinen toisaalle. Mutta prinsessoista tai jos nyt jo sanoisin tyttäristä oli Maija-niminen neitsyt isänsä hoviin tai Visuveteen ja sen ihmisiin niin mieltynyt ja rakastunut, ettei hän lainkaan halunnut maailmalle kuten toiset sisaret.

 

                      Palvellen Alastalon talossa, missä isänsä hovikin oli useita vuosia sattui, että Ylistaloon tuli Vaskivedeltä eli Messinkivedeltä, niinkuin Ala-Seppä suvaitsi sanoa, pulska punaverinen renki. Maija-neiti rakastui silmittömästi tähän ja tietysti se toinen samalla lailla ja niin perustettiin jälleen pieni ruhtinaskunta, jossa muutaman vuoden kuluttua oli pikkumessinkivesiläisiä, pulskia punaposkisia poikia kohtuullinen määrä, kolmasosa tusinaa.

 

                      Tämän perheen äiti keisarin tytär tai sanokaamme häntä jo oikealla nimellään Palosen Maija, oli perinyt isältään mitä valoisimman elämänkatsomuksen. Hän oli aina iloinen, hymyilevä, kaikkien kylän lasten yhteinen Maija-mummu, apuihminen aina ja joka paikassa auttavaa kättä kurottamassa, jolla ei ollut loistoa ja jalokiviä, mutta hän omisti silti kalliimman jalokiven; hyvän, alati hyvyyttä sykkivän sydämen.

 

                                                                              Eemeli

                                                                           (K.E. Mutila)

 

                                                                           Visuveden Kaiut 12/3 1929

Visuveden Kaiut 12/3 1929

Kukonpohjan asukkaita

 

                      Kukonpohjan asukkaita n. 40 vuotta sitten oli mm. ”Perkeles”. Tämän hiukan omituiselta kuulostavan liikanimen oli hän itse kunniallisesti ansainnut käyttämällä jokapaiväisessä elämässään varsin ahkerasti noin niinkuin jutun jatkoksi meille suomalaisille tuttua kirosanaa, karkeinta lajiaan ja lausuen sen edellämainittuun tapaan väärin tai murteellisesti.

 

                     Tämä eläjä oli syntynyt Keuruun pitäjässä, jsta sitten parhaaseen miehuuteen päästyään lähti naapuripitäjiin silloisen tavan mukaan hakemaan vävyn paikkoja. Mutta kuten tiedämme ei kaikille ole onni suotuinen samalla mitalla ja niin sai tämäkin Keuruun kosija tyytyä n.s. Puusnoukan paikkaan naidessaan Tervalan talon leskiemännän. Isännyyden hoiti hän erinomaisesti ottaen huomioon, että mies on vaimon pää. Hän ei myöskään jättänyt käyttämättä itse keksimäänsä perkele-mahtisanaa, jonka voimalla hänen lujan tahtonsa kerrotaan aina perille menneen.

 

                      Perkeles oli innokas hevosmies, joten hänellä oli aina hyviä juoksija oriitakin. Muistan isäni kertoneen, että hän eräänkin kerran asettaessaan orittaan kielsi sitä alun toista sataa kertaa ja saatuaan vihdoin valjaisiin meni hakemaan kintaita pirtistä. Tällä aikaa ori repäisi riimunvarren irti seinästä ja karkasi ja nyt ei ollut muuta keinoa kuin muistuttaa akkoja perkeleitä, kun eivät tuoneetkaan nittä kintaita pirtistä. Syy lankesi tälläkin kertaa akoille, jotka kuulivat kunniansa huomaamattomuudestaan ja leväperäisyydestään. Monta muuta juttua hänen omituisista tavoistaan kerrotaan ja kaiken perustus ja ponsi oli siinä, että hameväkeen nähden hänen kohdaltaan ainakin täyttyi se suuri ja usein tarpeettomasti syrjäytetty lainpykälä, että mies on vaimon pää.

 

                                                                                       Esa

                                                                  Visuveden Kaiut 12/3 1929

                     

 

Visuveden Kaiut 12/3 1929

 

 

Rajamäki

 

 

                      Visuveden ja Mustajärvenkylän välisellä maantiekankaalla on pieni ahde n.s Satulakivenmäki, miltä poikkeaa sivutie lounasta kohden, tästä noin kilometrin päässä olevaan Valtee-nimiseen asumukseen. Vielä 1850-luvulla on tilan nimi ollut Rajamäki ali Valdia ja asukkaana v. 1851 Heikki Matinpoika Valdia, sekä seuraavana vuonna mainitaan myös Kaapo Juhonpoika Valde. Näistä Valdia ja Valde nimistä on asumuksen nykyinen nimi Valtee muodostunut.

 

                      Edellistä Heikki-nimistä miestä monet muistelevat torpan perustajaksi. Mutta eräs Roijakka-niminen mies myös mainitaan Valteen perustajaksi, ellei  hän sitten ole juuri sama Heikki Matinpoika. Roijakka eleli täällä  aution korven keskellä ja veteli laitumella käyviä ihmisten lehmiä suvisin läheisestä suosta ylös. Hänestä on säilynyt sananparsikin kun tahdotaan kuvata jotakin suurta paljoutta tai kun on jotakin oikein rososti tai kovasti, niin sanotaan että: ”niinkuin Roijakan voita”.

 

                      Alussa mainitun mäen nyppylän itäsivussa maantien ojassa on isohko, tosin erikoisempaa huomiota herättämätön kivi, jota sanotaan Satulakiveksi, mistä mäen nimi ja asumukseen vievän Satulakiventien nimityksetkin johtuvat. Kiveen liittyy seuraava tarina: Näillä main maantiellä oli kerran suomalainen sotamies ja ryssäin ratsu joutuneet tappeluun keskenänsä. Mutta kahakka oli päättynytkin niin, että ryssän oli täytynyt lähteä ”liasuun” satulankin jäädessä siinä kiireessä kivelle suomalaisen saaliiksi, jota tämä siinä sitten kiroillen korjaili.

 

                      Osaamatta sanoa, onko tarinassa kerrotulla tapahtumalla ja Valtia-nimellä mitään yhteyttä, on kuitenkin Rajamäki-nimellä vanha historiallinen pohja. Näillä main on nimittäin ikivanha Visukylän ja Mustajärvenkylän raja, ainakin mitä maantien talvi- ja kesäkunnostamiseen kummankin kyläkunnan puolelta tulee. Talvisin vedettiin lumiauraa molempien kyläkuntien puolelta tälle mäelle ja usein siinä tien sivussa näki ja taitaa nähdä vieläkin lumireen kyljellään.

 

                      Samantapaista mainittujen kyläkuntien rajatienoota osoittaa vielä mainitusta Rajamäestä jonkun matkaa Visukylään päin olevat hyvin vanhat Puolivälinkangas sekä Puoli- välinahde (myöhempi Nevalanmäki) nimet, Visuveden ja Peskalla olleen Mustajärven kylän kevarien puolivälin osotuksena.

 

                                                                                                             A. L.

                                                                

                                                                                       Visuveden Kaiut 12/3 1929

                                                               

Visuveden Kaiut 23/3 1929

 

Kannan Kaapon susijuttuja

 

                      Oletteko käyneet joskus Kannanlahden perässä Hirmulan torpassa? Jos olette käyneet ja hetkeksi rohjennet istua luteitten piirittämälle penkille, niin varmaan olette Kaapolta kuulleet jonkinlaisen vanhan ajan muistelman.

 

                      Vanhana erämiehenä, paimenpoika-iällään paulojen virittäjänä ja kokeneena kalastajana hän erikoisella hartaudella ja kiintoisuudella tarkkamuistisena tarinoijana kertoilee näitten aikain muistelmiaan. Vallankin susista hänellä on monenlaisia kokemuksia. Kerron niistä muutamamia.

 

                      Kovasti oli ennen, varsinkin talvisin susia liikkeellä ihmisasumustenkin lähettyvillä. Jotain makupaloja vaanimassa kuttuja tai lampaita saaliikseen saadakseen. Tavallisesti ne liikkuivat suurissa 8-9 kappaleen laumoissa. Harva se päivä ettei niitä Kannankin tienoilla näkynyt. Kerran tällaisen 8 lukuinen susiparvi oli siepannut Kannan kutun. Ensiksi olivat ne sitä hetken matkaa taluttaneet ja sitten lopun matkaa laahaten vieneet tasajaolle jonnekin sopivaan syrjäpaikkaan. Tämä oli tapahtunut talvella.

 

                      Toisen kerran eräänä jouluna oli suuri susilauma kaapannut Kauppilan pukin haltuunsa. Avennolla rannassa oli ensiksi revitty sisukset maahan ja sitten riemusaatossa Seiväskalliota kohden pukin raato yhden niskan päällä saaliin jaolle.

 

                      On paljon kertomuksia, missä kerrotaan susien kurkistelleen ihmisasumusten akkunoistakin sisään. Kertojalla oli saman tapainen muistelma kun eräänä loppiaisena susi tuli aivan Kannan töllin seinustalle.Kaapo oli sattunut olemaan juuri silloin akkunassa kun se pahasti silmiään mulahuttaen oli mennyt akkunan alatse. Siinä Kaapo sanoi nähneensa sen oikein läheltä, aivan vierestä.

 

                      Nytkös torpan väelle hätä käteen ja ulos sutta hätyyttämään. Leena-muori hakkasi ja ropisteli aitaa, Kaapo hairasi aitan seinältä pukin sarven ja rupesi sitä töryyttämään. Mutta susi ei pahasti tällaisista ropinoista pelästynyt, kun ei edes pyssymiestä ollut näkyvissä, pelotonna mennä lonksahutteli avennolle saakka rantaan ja jäi siihen räminää rauhassa kuuntelemaan, lähtien sitten vasta aikain päästä Saukkolahtea kohti luikkimaan.

 

                      Mutta siellä tuli tenä eteen. Kylän nuoret miehet olivat sen myös huomanneet ja lähtivät sitä paalikoineen hätyyttämään ja saivat sen sillä tavalla takaisin Kannanlahteen. Muttei se nytkään hulluja hoppuillut, pitihän vain sen varansa, ettei takaa-ajajat juuri lyömään ylettyneet. Viimein se kuitenkin katsoi viisaammaksi väistyä ja noustuaan maihin katosi se Wallinkankaaseen.

 

 

                      Päivän aikana aikamiehen ei sentään sutta pelätä tarvinnut. Mutta yöaikaan sai olla yksin liikkuissaan varuillaan. Eräänä syysyönä Kaapon palatessa Viipperistä (Mukulamäestä) hautajaisista tuli Kannanharjun tiellä kuunvalossa susi häntä vastaan aivan arveluttavan lähelle.

 

                      Kaapo oli hautajaisissa saanut muutaman ryypyn ja ollen sen johdosta vähän noin rohkeessa laissa, arveli että antaas olla, hairasi puukon tupestaan ja päätti että nyt minä sua saamari sivallan. Mutta eikös mitä, susi huomasi miehen aikeet ja nousi harjuun sinne kadoten kuun kelmeässä valossa.

 

                      Vanhimpana susimuistelmanaan kuvasi Kaapo erästä talvista kirkkomatkaa, kun he yhdessä äitinsä Leenan kanssa pimeänä loppiaisaamuna kepit kädessä jalkaisin taivalsivat kirkkoa kohden. Nykyajan ihminen ei osaa kuvitella miltä tuntui yksinäisten ihmisten kulkea autiolla metsätaipaleella ja pimeällä kun silloin tällöin saattoi kuulla korven keskeltä susien kaameata ulvontaa tai nähdä verenhimoisten kiiluvien silmäparien pimeässä vaanivan.

 

                      Tultiin Rajamäelle, silloin äiti yht'äkkiä säpsähtäen pysähtyi, pysäyttäen Kaaponkinkulustaan ja kuiskasi: ”Kauheata, näetkös tuolla maantien vieressä makaa suuri musta susiparvi, tais tie nousta pystyyn, palataan pian takaisin.” Jo pelästy Kaapokin ja rupes tuijottamaan edessä näkyvää hiljaista äänetöntä mustaa varjojonoa, eikä ensaluksi ymmärtänyt, mitä tehdä. Mutta viimein Kaapon karski luonto heräsi ja hurja luontoisena  kuin aina myöhemminkin, rohkaisi luontonsa ja sanoi äidilleen: ”Mitäs me pelätään, onhan meillä kepit.” Ja näin sanoen lähti keppiä tukevasti maahan tömistäen astumaan päin vaaraa äidin arempana perässä seuratessa. Mutta mitenkäs susilauman kävi, kun he pääsivät kohdalle, tuo suuri musta varjojono ei ollutkaan mikään susiparvi, vaan siihen tiensivuun Satulakivellä nojaava tummakuorinen hirmuinen mastopuu. Ja kirkkomiehet kerkisivät kynttilöin valaistuun loppiaiskirkkoon.

 

 

                                                                                                             A. L.

 

                                                                                       Visuveden Kaiut 23/3 1929

Visuveden Kaiut/Koti Kaiut 7.10.1929

 

Hakalan torppa Visuvedellä

 

                      Olin silloin vielä aivan pieni poikanen, kun Visuveden Oluttehtaan työmies Mooses Mäihänen rakensi itselleen torpan Alastalon silloiseen hevoshakaan, kotitaloni vainion aidan taakse ja antoi sille nimeksi Hakala, mikä nimi sillä edelleenkin on.

                                           

               Jo paria vuotta aikaisemmin kun Mooses Mäihänen saapui Hakalaan rakentamaan, oli n.s. Haipon Ransu aikonut tuohon samaan paikkaan tehdä torpan itselleen, olipa kuokkinut jo peltoakin pari sarkaa välitöinään kotitaloni töissä ollessaan, mutta kuolema asettui Haipon Ransun aikeitten tielle rakentaa torppa ja niin sai Mooses  Mäihänen Heta-emäntänsä kanssa paikan haltuunsa.

 

                      Mooses Mäihäsellä ja Heta-emännälläoli Hakalassa (jonka hän sittemmin otti sukunimekseen)  Hakalaan muuttaessaan jo neljä poikaa, joita sitten myöhemmin vielä siunaantui  kaksi poikaa ja kaksi tytärtä, joten perheeseen lopulta kuului kymmenen henkeä.

 

                      Mooses Hakala, joksi häntä nyt tästä lähtien nimitämme, oli sitkeä ja uuttera työmies ja samaa tarmoa ja uutteruutta vaati hän kaikilta perheensä jälkeläisiltäkin. Niin aikaiseen kuin suinkin mahdollista oli veljesten ja sisarusten käytävä käsiksi ruumiilliseen työhön, siten itse kukin kohdaltaan auttaakseen eteenpäin tämän uudistorpan viljelykselle raivaamista ja perheen toimeen tulon huoltamista.

 

                      Mooses Hakala ei itse mieskohtaisesti paljoakaan kerinnyt ottamaan osaa torpan asumiseen, sillä hän kävi edelleenkin työssä alussa mainitsemallani tehtaalla ja ansaitsi sieltä kuukausittain kauniit rahat, mitkä jälleen löysivät paikkansa torpan asuttamisessa, uusien rakennuksien teettämisessä y.m.s. Ja verrattain nopeassa tahdissa kohosikin rakennus toisensa jälkeen torpan asuntotontille ja sarka saran viereen torpan viljelyksillä ja on tässä mieluista todeta se tosi seikka, että kaikki se mitä Mooses Hakala teki itse, teetti toisella tai muuten hankki talouteensa, sen täytyi olla kunnollista ja tarkoitukseensa kelpaavaa. Hän omaksuikin itselleen samalla tavan että ”vehkeet mä hyvät pidän, syön mitä saan.”

 

                      Järjestys torpassa oli aina hyvä, jokaisella työkalulla oli oma säilytyspaikkansa, josta sen aina tarvittaissa löysi, siisti pihamaa ja niin edespäin. Perheen jäsenten monilukuisuudesta ja lasten pienuudesta huolimatta oli toimeentulo aina hyvä. Kansakoulun alettua toimintansa kylässä, pantiin lapset kukin vuorollaan kouluun, olivat aina kunnollisesti puetut ja niin edespäin.

 

                      Mooses Hakala oli itse heikko lukumies ja siittä heikosta puolestaan hän usein mainitsikin ja tahtoikin hän siittä syystä edes hankkia lapsilleen kunnollisen luku- ja kirjoitustaidon.


 

                      Noin paria vuotta ennen kuolemaansa erosi Mooses Hakala palveluksestaan mainitulta tehtaalta, jossa oli yhtäjaksoisesti työskennellyt noin 30 vuotta. Säälimättömän keuhkotaudin murtamana nukahti Mooses Hakala kotonaan ikuisuuden uneen.

 

                      Näin oli elämän taisto loppunut, manan majoille oli muuttanut uuttera työmies ja uutisraivaaja. Noin vuotta myöhemmin seurasi Heta-emäntä miestään samalle retkelle.

 

                                                                                                             Oiva Raiski

 

                                                                       Visuveden Kaiut/Koti Kaiut 7.10.1929

 

                     

 

Visuveden Kaiut 15.02.1930

 

Vanhaa Visuvettä.

Ala-Matin mökki. Ala-Matti

 

                      Olen aikaisemmin Kaikujen palstoilla kuvaillut kuulemieni kertomusten mukaan nykyisen Ylistalon tienoilla olleen kylän entisen köyhälistön asuntoryhmän muutamia eri mökkejä. Siirrymme nyt Karjanmäen kylkeen maantien järvenpuoleiselle sivulle, missä Ylistalosta päin tullessa vielä ainakin v. 1884 kyyhötti kallellaan harmaa Ala-Matin mökki eli n.s. Ala-Mattila ja minkä rakennuksen tila vierussa ketokossa kesäiseen aikaan vähän vieläkin näkyy.

 

                      Ala-Mattia sanottiin myös Jääkeri-Matiksi, ties mistä syystä, siksi vanha asia, ettei kylän sen aikaisista elossa olevista vanhuksistakaan kukaan oikein enää osaa sitä selittää. Ellei hän oman arveluni mukaan olisi saanut Jääkeri-nimitystään siitä että tämä Visuveden talojen vierellä oleva mökki olisikin mahdollisesti ollut alkujaan talojen yhteisesti elättämän ruotusotilaan mökki, vaikkakin tällaisen sotamiestorpan paikkaa vieläkin näytetään Murtoniemestä Kaakkolan korvesta.

 

                      Mutta huolimatta nyt tästä asiasta arveluitaan esitellä, mainitaan tämän Matin olleen pienikokoisen ja kasvot olivat isorokon jäljiltä rokonarpiset. Eräs omituisuus hänestä muistetaan, että niin mies kuin olikin, kehräsi hän rukilla lankoja. Lienee elänyt leskenä elämänsä loppuajat, sillä karjaakin oli ollut tai oli siitä päättäen että maantien toisella puolella jossain Ylistalon nykyisen vilja-aitan tienoilla oli pieni navetta ja jotain muuta talousrakennusta.

 

                      Surullisen lopun kerrotaan tämän miehen saaneen, sillä v. 1867 tuona suurena nälkävuonna, sanotaan hänen suorastaan kuolleen nälkään. Mikään suuren suuri eikä aivan pienen pienikään tämä Matin mökki ole ollut, koska siinä oli ollut eteinen, tupa ja kamari. Matin jälkeen oli mökissä asunut ainakin 1880-luvulla Kustaa Kiili-niminen pohjalainen tuppiseppä ja messinkivaluri. Ja ammattinsa takia oli hällä siinä tupansa lähellä Saukkolahden rannassa paja. Kiilistä vain senverran.

 

                      Mutta tästä Ala-Mattilasta puheen ollen sopii mainita vielä että 20 vuotta sitten kuolleen vieläkin monien kokka ja pilapuheiden aiheena olleen Visuveden ”hovisepän” Manu Ahlvigin eli ”Junteenin” Ala-Seppä-nimitys johtuu juuri tästä Ala-Mattilan mökistä.

 

                      1880-luvulla on tämä tyypillinen mäkitupa hajoitettu ja tuvan hirsistä kerrotaan sitten tehdyn entisen Variskankaan suussa olleen n.s. Kallen-Loviisan eli Pikku-Kallen tuvan aittarakennusta, mutta ei ole enää sitäkään rakennusta paikallaan, sen tilalla on Ylistalon muonamiesten uusi komea asumus.

                                                                                         A.L.

                                                                        Visuveden Kaiut 15.02.1930

                     

 

                     

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.

Tarja Paananen | Vastaa 05.11.2013 20.05

Löysin tämän sivun sattumalta. Olen yllättynyt ja iloinen, että sain lukea täältä tarinan Hakalan torpasta sekä isäni isoisästä Mooses Hakalasta. Kiitos paljon!

Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

tänään | 23:27

Niin on esiliinat useilla tytöillä mekon suojana. Nostalginen kuva. Salli Kartanolle vietiin keväisin ensimmäiset sinivuokot opettajan kateederille.

...
05.04 | 00:14

Kiitos hienoista sivuista!
Sukuni juuret ovat syvällä Ruovedella, Visuvedellä. Rakas paikka.Vuosi 1918 on paljon ajatuksissani.

Terveisin
Marjatta Pirkkalasta

...
04.04 | 23:59

Anttila,synnyinkotini v46,vanahemmatEmmajaToivoLahtinen.Tunteet nousevat pintaan kun käynkatsomassa ihanaa taloa Visuvedellä.Pieteetillä hyvin säilytetty helmi❤

...
06.02 | 00:50

Samoin Opettajasta Salli Kartanosta on itselläni hyvinkin paljon muistikuvia useista "tapahtumista" 1-2 luokalta,joita tulee muisteltua näin jälkeenkin päin.

...
Tykkäät tästä sivusta