Kapakan torppa

Muistoja Mustajärveltä

Mustajärvi lienee tullut tässä joku vuosi sitten koko lailla tarkkaan kotiseudullisesti tutkituksi, koska juuri siellä tuo monipäinen Hämäläisosakunnan kotiseutututkijajoukko viikkomäärin majaili. Mutta siitä huolimatta saataa olla joitain hajanaisia muistoja, jotka ehkä eivät ole näitten muistiinmerkitsijäin haaviin osuneet.

Paikallismuistoihin kiintyneet henkilöt lienevät havainneet, että miltei jokaisella mäen nyppylällä ainakin vanhemmilla kulkuteillä on tai on ollut omat nimensä, vaikkakin niistä monet jo ovat kerinneet unhoon vaipumaan, saaden tosin ehkä sitten myöhemmin toisen, uusiaikaisen ja nuoremman nimen.

Mustajärveltä kulettaissa vanhaa n.s Vaasan maantietä Peskanmäen päältä Visuvettä kohden, ja entiselle noidissa kulkijoille tutun Mutilan tienhaaran, tosin nykyisin yleisemmin Pohtion tienhaaraksi kutsutun tienpoikkeaman sivuutettuamme ja ylitettyämme tästä tuonnempana olevan maantien poikki vievän pienen maantiemäennyppylän eli harjanteen, entisaikaan kummituksistaan tunnetun Mutiharjun eli vielä vanhemmalla nimellään mainitun Kapakanharjun, tulemme Kapakankankaalle ja Kapakanmäkeen, joka loivasti viettää maantie-notkelmaan Kapakanlanttoon, jälleen ylemmäksi noustakseen.


Kuinkahan moni enää näitä paikannimiä käyttänee? Näillä tienoin kukkivain kanervain kehystämän maantiekankaan länsipuolella, nykyisin metsän täysin valtaamalla paikalla, sammaloituneella sijalla entisellä Kapakanahollla sanotaan kauan aikaa sitten sijainneen Kapakka-nimisen töllin tai torpan, mistä vanhat ihmiset vielä muistelevat viimeisemmäksi kaivon ”olleen vireessä.”

Tämän asumuksen vanha virallinen nimi 1830-luvulla tosin on ollut Pukinautio, mutta sen ensi asukkaana Henrik Kapakka-niminen henkilö, josta mökin myöhemmin yleisemmin tunnettu nimi. Tämä jo täysin jäljettömiin hävinnyt, entinen pienasumus, jonka muistokin on jo kohta tyyten hukkunut, kuten on käynyt historiassa mainitun monen suuren ja aikoinaan kuuluisankin paikan niissä eletyn elämän ansiosta niin tyyten, ettei niitten sijaintipaikkaakaan  enää ole maailman kartalla määrättävissä.

Mutta kaikesta, niinkuin asumusten pihamaitten rikkaruohojen siemenet kulkeutuvat ihmisten jaloissa ja ajopelien mukana loitommalle ympäristöön, siellä juurtuakseen, samoin tässä asumuksessa poikkeilleet matkamiehet ja ohitse kulkeneet ovat säilyttäneet ja levittäneet tämän paikan nimimuistoja ja pientä paikallishistoriaa. Lähiympäristöön, ei suuren suuria eikä paljon painavia, mutta joillekin paikkakunnan historiasta ja luonnosta kiinnostuneille jotakin. Kapakka-nimisiä asumuksia valtion puolesta ennen aikaan varsinaisesti järjestettiin pitkien asumattomien maantiekankaitten sivuun reisumiesten pysäys- ja hevosten syöttö- ja juottopaikoiksi, jollaiseksi tämäkin kyseenalainen paikka kaivonsa ansiosta muodostui, juotto- ja syöttöpaikaksi. Ja kun niissä tarjottiin muun rahasta tarjotun syötävän ohella matkamiehille ryyppyjä, muodostui niistä krouveja ja kapakoita. Tällainen krouvi, kapakka lie tämäkin asumus aikoinaan ollut, koska kerrotaan torpan miehen olleen pahan juopon. Ja kerrotaan hänen siinä määrin ryyppäilleen, että myöhemmin juoppohulluna harhaili lähiympäristön metsissä. Ja kammottavien harhanäkyjensä ajamana ja viinahöyryjen sumentavien aivojen silmiensä eteen tuomien olemattomien olentojen hätyyttämänä ja vainoavana päivät pitkään kierteli. 

Kertoellen ja selitellen sitten näkyjään, kuinka kankaalla komeat korskuvat hevosvaljakot 
hurjaa vauhtia mennä kiitivät läpi metsienkin. Ja siinä määrin pelottavia juttuja hän silmät pyöreinä kuunteleville kertoili, että matkamiesten hevosetkin Kapakanharjulla yöaikaan peloissaan pysähtelivät paikoiltaan liikkumattomaksi, eivätkä ennen uudelleen liikkeelle lähteneet, kuin oli huomattu katsoa hevosen länkien lävitse tai viimeistään vasta aamun valjetessa.

Niinkuin pitkin matkoin tämän Mustajärven ja Visuveden välisen maantiekankaan maantien vartta, kasvoi tämän Kapakankankaankin maantien kahden puolen juhlavan suurikasvuinen petäjikkö. Sen huomasi vielä muutama vuosikymmen sitten alkuperäisen kaskeamattoman metsän ensi kaadannan jälkeen jääneistä hyvin vahvoista ja huomattavan korkeista ainakin metrin mittaisiksi jätetyistä harmaista ja sammaltuneista, korkean kanervikon keskeltä nousseista petäjän kannoista. Ehkäpä suurina lumitalvina, suurena kulovuonna 1868 tai sen jälkeisinä vuosina toimeenpannun metsän kaadannan jälkimuistoksi. Osan ollessa tietenkin kaadettujen poltinpuitten kantoja.

Mutta huolimatta metsän yleisestä suuruudesta, kohosi tämän Kapakankankaan itäsivuisen petäjikön seasta huomattavasti muita pitempi ja mahtavampi metsän jättiläinen, oikea mastopuu, jonka korkealla muun metsän yläpuolella oleville sakeille oksille teeret keväisin peliään pitivät tai jonka suojakkaitten oksien alta isot metsot kohottaen lentoon lähtivät. Ja niinpä olikin tämä puu metsänomistajan mainio riistapaikka.

Mutta Kapakassa asui kademielisiä veljeksiä, jotka eivät niinkään hyvillä mielin olisi metsänomistajalle tätä suuren puun suomaa onnea suvainneet. Vaan kun he itse eivät olleet pyssyn kantajia eivätkä metsästäjiä, niin he ilkeämielisyydessään ja kateellisuudessaan menivät ja suurella vaivalla löivät nurin tuon metsän kauan säästetyn jättiläisen, luonnon muistomerkin, aikoen kai salavihkaa sitten lähteä sitä kyytimään meren rantakaupunkiin ja muuttaa se siellä rahaksi.

Mutta, kuinka kävikään. Metsän omistaja ennättikin ajoissa itse väliin ja tiesi myös mitä puulle oli tehtävä. Ja tehden vihoissaan tyhjäksi kadehtijoittensa ilkeämieliset aikeet, hän karsi koloi puun miehineen, kankesi tuon pitkärunkoisen jättiläisen vankoille mastoreille ja lähti itse maaherran kyytiin, viemään puuta monien hevosten vetämänä pohjoista kohden joko Krstiinaaan, Vaasaan, Pietarsaareen tai Poriin, jonne täältä mastopuita kyydittiin.
 

Vaan eipä kyytijällä ollut onnea matkallaan. ”Viha vie viljan maasta, kateus kalan vedestä”, sen karvaan totuuden sai kokea asian toinenkin osapuoli. Matkalla ei ennätetty kauemmas kuin Visuvedelle saakka, kun nykyisen Ylistalon ja Alastalon välisen n.s. Karjanmäen notkelmassa masto luultavastikin pituutensa takia murtui poikkiomaan. Kyytijä huomasi mastoksi tarkoitetun puun tällöin arvottomaksi tarkoitukseensa, eikä jatkanut maaherran kyytiään yhtöön sen pidemmälle, vaan pylläytti puun rekien päältä maantien ojan reunalle, silloisen Alastalon navetan seinälle, palaten hevosineen tyhjin toimin kotioon Mustajärvelle.

Ja niin jäi tämä komea puu vuosikausiksi arvottomana lojumaan maantien reunalle, kunnes sitä vastapäätä, maantien toisella puolella silloin sijainneen Ylistalon omistaja sahasi siitä sopivan mittaisen kappaleen ja siirrätti sen pihamaansivuisen pitkän aittarivinsä yhteiseksi porraspuuksi, mitä virkaa se sitten ajoi maaperässä hiljakseen lahoten aina siihen saakka kunnes talo vuoden 1891 vaiheilla siirrettyine aittoineen sai uuden sijaintipaikan nykyisellä paikallaan.
Mustajärvellä on toinenkin muisto tällaisesta viottuneesta tai oikeammin tahallaan pilalliseksi vioitetusta mastopuusta, jonka lahonneen ja maatuneen jätteen vielä joskus 1915 tienoissa näki Huikankaan maantiesivussa hahmollaan Valteen tienoilla.
 

Sitä sanoivat vanhat ihmiset Valteen Iisakki-vainaan mastoksi. Se oli tuotu tuoreeltaan valmiissa kunnossa metsästä siihen tien sivuun, mistä sitä sitten oli aiottu lähteä kyytimään merenrantakaupunkiin. Se oli senkaikaista vähävaraisen väestön talvista, mutta työlästä ansiotyötä. Asuihan juuri näillä main sen aikaiset kuulut mastonajajat. Huiskan Mattivainaa, samoin kuin myös Asulan Matti-vainaa, Nikulan Kustaa ja Eljas. sekä jotkut muut. Eipä siis suotta ole mainittu Ruoveden mastonajajia Kristiinan historiassa.

Mutta yllämainitun Valteen Iisakki-vainaan mastolla oli huono onni silloinkin ja jo ennen kuin sen kera oli keritty matkaan lähteäkään. Sillä puunkaatajan, joku ilkeämielinen, kade vihamies kerkisikin paikalle ja vetäisi siihen sahallaan niin syvän loven että mastosta tuli pilallinen eli suuri susi, kuten sanotaan. Ja niin jäi tämäkin pilallinen masto loppuiäkseen siihen maantien sivuun maatumaan.

Eräs vanha kertoja jutteli kerran tähän mastoon liittyvän tarinan ajoilta joskus 1870-luvulla, 
jolloin oli susia laumoittain liikkellä ihmisten kauhuna. Oli pimeä ja lumeton joulun aika. Lähdimme äitini kanssa Visuvedeltä kävellen varhain aamupimeän aikana loppiaiskirkkoon, joka silloin vielä oli joulukirkon tapaan ”kynttiläkirkko” sekin. Äitiä hieman pelotti sudet, kun niitä kyläkunnassakin juosta loikki aivan asumusten nurkilla ja väliin ikkunain alitse juostessaan mulauttelivat ahnaita silmäyksiä ikkunain sisäpuolella katseleviin.

Olimme jo sivuuttaneet Rajamäen, Valteen tienhaaran kohdalla, kun äkkiä pimeässä huomasimme 
vielä pimeämmän, mustan jono tien sivussa. Säikähdimme sanomamattomasti, jääden liikkumattomiksi paikoillemme, kuiskaten että tuolla pimeässä makailee susilauma. Mutta säikähdyksestä jonkin verran selvittyä viimein poika, joka ainakin omasta mielestään oli karski ja rohkean luonteinen, rohkaisi äitiäänkin ja sanoi, että ”mitäs me, onhan meillä kepit.” Ja kun sitten viimein lähdimme kepeillämme maata tömistäen, ei oletettu suuri susilauma liikahtanutkaan, vaan suureksi mielihyväksemme huomasimme, ettei se musta jono muuta ollutkaan kuin tien sivuun jätetty ja jo pahasti mustunut Valteen Iisakin mastopuu.

                                                                     A.L.
                                                                    1953

Muistoja Mustajärvenkylän entisistä nevaniityistä


Maanasujien entisaikaan jutellessa heinämaista, sanottiin kuinka jollain talolla tai torpalla siellä ja siellä oli niin monen ladon ala niittyä. Niitythän olivat useimmiten aivan epämääräisen kokoisia alaltaan, ojattomia, paikoitellen puita ja pensaikkoja kasvavia kosteaperäisiä luonnon niittyjä jalkaa paleltavine ja upottavinen lähde- ja suosilmäkkeineen. Ja niille rakennetuja, ainoana työvälineenä kirvestä käyttäen kyhättyjä pieniä, usein harmaista kelohongista häthätää pystytettyjä heinälatoja näki sinne ja tänne siroteltuina joillakin kuivaperäisillä kohoamilla.

Ne olivat suuria, ylhäältä alaspäin kapenevia rakennelmia, joitten katot olivat suurista halaistuista hirrenlaahkoista tai nuijalaudoista tehtyjä malkakattoja. Oviaukko tavallisesti sijaitsi päätyseinän toisessa sivussa.

Niittyjä nimettäissä oli näissä nimityksissä usein lato mukana mainittu, sillä olihan lato niityn keskeisin kohta, johon heinät kerättiin joko takkavitsalla kantaen tai hevosella ajaen. Niin siis puhuttiin Takkuladon-, Korteladon-, Nokiladon- tai Käräjäladon niitystä, jollaisiin nimityksiin saattoi tai saattaa yhäö vieläkin liittyä kiintoisaa, selvittämätöntä paikkakunnan historiaa.

Lapsuudestani muistan noin vuoden 1900 vaiheilta kun kulettaissa maantietä pitkin Mustajärveltä Visuvettä kohden ja pienelle maantienmäen nyppylälle n.s. Vierikonnokalle (joka nykyisin on tasoitettu) päästyä saattoi kaukaa vasemmalta huomata Eljaksen ahoksi kutsutun entisen kaskimaan puolikasvuisten puitten latvain ylitse pilkottavan pienen Risujärvenpintaa.

Tämän Mäkipeskantalon alueisiin kuuluvan järven rantamille oli tälle talolle aikain kuluessa avartunut 17 ladon alainen kaukoniitty noin 5 km etäisyydelle talosta. Ja sen kaikilla ladoilla niittyineen oli omat nimensä. Oli Ojansuunlatoa, Petäjälatoa, Länsilatoa, Etelälatoa, Itälatoa , Savilatoa, kaksi Pellonaluslatoa, Maijankorvenlatoa, Manninlatoa, Vanhantalonlatoa , Tallilatoa, Laiturinlatoa, Pohjalaislatoa, Sallinlatoa, Kylälatoa ja Kurrikonlatoa , joista kuitenkin viimeksimainittu on eniten herättänyt mielenkiintoani oudolta kuulostavan nimensä takia. Tuntuisi siltä kuin Kurrikko ei kuuluisikaan Ruoveden sanastoon, eikä kuulukkaan.

Lienee paikallaan selostaa tässä vähäisen edellä mainitun Pohjalaisladon nimen johdattamaa Mäkipeskan talon historiaan liittyvää, Pohjanmaalta tullutta ja täällä Ruovedellä 1830-50 luvuilla esiintynyttä uskonnollista herätysliikettä, körttiläisyyttä ja sen yhteydessä tälle tienoolle muutamien pohjalaissyntyisten henkilöiden muuttoa ja vakituisiksi asukkaiksi asettumista. Mäkipeskan taloa omistavat näet siihen aikaan tämän herännäisysliikkeen johtomiehet yhdessä. Ja yhden näistä maankuulun herätyssaarnaajan Niilo Kustaa Malmberginmukana seurasi Mäkipeskalle hänen renkinsäkin, samaan uskonsuuntaan lukeutunut pohjalainen Matti Matinpoika Nikula.

Paikkakuntalaisilta olen kuullut muistelmia, kuinka Mäkipeskalla silloin pidettyihin heränneitten seuroihin väliin kesäiseen aikaan saapui kaukaa Pohjanmaalta suurin joukoin miehiä ja naisia tämän liikkeen johtajien puheita ja saarnoja kuuntelemaan ja Siionin virsiä veisaamaan. Tällaisten tilaisuuksien vääliaikoina tekivät nämä kaukaiset vieraat talon heinät niityillä, leikkaisvat pelloilla viljat ja muuta sopivaa apua antaen talon asumisessa. Mutta sitten herännäisyys rupesi laimenemaan ja lopulta johtomistenkin riitannuttua, jouduttiin viimein koko Mäkipeskan talo myymään. Vaikka Niilo Kustaa Malmberg oli jo tätä aikaisemmin muuttanut Ruovedeltä takaisin Lapualle, oli Matti Nikula kerinnyt siksi paljon paikkakuntaan kiintymään ja Ruovedelle kotiutumaan, että vuoden 1852 vaihella lunasti itselleen torpan paikan edellämainitun Risujärven niittymaitten liepeiltä ja jäi sillä tavalla vakituiseksi Ruoveden asukkaaksi. Ja yhä vieläkin on tällä entisellä torpalla Nikulan nimi.

Näiltä ylläkuvatuilta, vakavahenkisiltä ajoilta olettaisin tuon Kurrikon niityn nimenkin niittäjiensä antamana tälle paikalle periytyneen. Kurrikko tai Kurrikas (ruotsin Kärrike, kärr=neva) näet tarkoittaa soista, hyvin suoperäistä maastoa, jollaista Risujärven rantamaasto ja ympäristä juuri onkin. Tätä samantapaista maaperää ilmenee vielä ainakin 1870-luvulla Risujärven rantamailla sijainnut Kuralaksi kutsuttu asumus.

Tavallistahan on, kun jollekin paikkakunnalle siirtyy asumaan joku vieraalta seudulta kotoisin oleva ja outoa puhemurretta ja sanastoa käyttävä henkilö, niin paikkakuntalaiset vähäsen niinkuin ivaillen rupeavat matkimaan tällaisen vierasperäisiä sanoja ja vallankin erisnimiä ja paikannimiä ja ne saattavat jäädä pysyviksi. Näin on pesiytynyt tänne Kurriko -nimikin.

Lienee kiintoisaa vielä lisäksi tutustua täältä Risujärven rantamilta pohjoista kohden liikuttaessa vähäisten kangasmaakannasten katkaiseman suomaaston erilaisiin ja eriaikaisiin nimityksiin. Ei kovinkaan kaukana Nikulasta Visuvedelle päin tulemme Mustajärven Peltolantalon entiseen, tänne nevaniittyjen liepeelle syntyneeseen Valtee-nimiseen torppaan, alkuaan ehkä karjanpidolle soveliaana asutuksena perustettu.

Tuntemiltani, jo ajat sitten vainaina nukkuneilta vanhuksilta olen tämän torpan aikaisemmaksi nimeksi kuullut oudon Roijakka tai oikeammin Rojakka-nimen. Suomen sana roja, tarkoittaa muraa, mutaa, vesiperäistä, siis suo- ja nevamaata, jollaista tämän tilan nykyisin kuivatut ja laajoiksi levinneet viljelykset ovatkin. Jatkaessamme maastoon tutustumiskulkuamme Valteelta Visuveden puolelle, liittyy Valteen neva-alue suuren vuoden 1933 kulon paljastamaan tasaiseen Myyryn-korpeen. Nykyisin metsäojituksella kuivattu alue.

Tässäkin nimessä pohjalaismurteen ruotsalaisperäinen korpea, rämettä tarkoittava myrasana. Pohjanmaalta löytää sennimisiä paikkoja kuin esim. Myrneva, Östermyra y.m. Oikeastaan tämä paikannimi on jäänyt tälle tienoolle ikäänkuin muistoksi 1700-luvun lopulla näillä main ammattiaan harjoittaneitten pohjalaisten tervanpolttajien käyättämästä murresanasta. Jonkinlaisena yhteenvetona edellisestä saattaa sanoa, että niin tilapäisluontoinen kuin pysyväkin asukkaitten siirtyminen joltakin kaukaisemmalta seudulta toiselle voi aiheuttaa pysyviksi jääviä paikannimiä, muistomerkkejä, jotka seudun puhemurteesta ja sanastosta poikkeavina osoittavat, miltä suunnalta kulloinkin lisäasutusta paikkakunnalle on saapunut tai väestön liikuntaa on tapahtunut.

                                                              A.L.

                                                             1961

Kirjoita uusi kommentti: (Napsauta tästä)

123kotisivu.fi
merkkiä jäljellä: 160
OK Lähetetään.
Katso kaikki kommentit

| Vastaa

Uusimmat kommentit

05.04 | 00:14

Kiitos hienoista sivuista!
Sukuni juuret ovat syvällä Ruovedella, Visuvedellä. Rakas paikka.Vuosi 1918 on paljon ajatuksissani.

Terveisin
Marjatta Pirkkalasta

...
04.04 | 23:59

Anttila,synnyinkotini v46,vanahemmatEmmajaToivoLahtinen.Tunteet nousevat pintaan kun käynkatsomassa ihanaa taloa Visuvedellä.Pieteetillä hyvin säilytetty helmi❤

...
06.02 | 00:50

Samoin Opettajasta Salli Kartanosta on itselläni hyvinkin paljon muistikuvia useista "tapahtumista" 1-2 luokalta,joita tulee muisteltua näin jälkeenkin päin.

...
06.02 | 00:45

Etualalla vasemmalla puolella on mitä ilmeisemmin Veljeni Rainer Muurinen.
Muitakin tuttuja piirteitä on hänen koulu kavereistaan tunnistettavissa.

...
Tykkäät tästä sivusta